Miinan päiväkirja

Osa 1      Osa 2      Osa 3      Osa 4      Osa 5      Osa 6      Osa 7      Osa 8      Osa 9      Osa 10	Osa 11      Osa 12      Osa 13      Osa 14      Osa 15      Osa 16      Osa 17      Osa 18      Osa 19      Osa 20	Osa 21      Osa 22      Osa 23      Osa 24      Osa 25      Osa 26      Osa 27      Osa 28      Osa 29      Osa 30	Osa 31      Osa 32      Osa 33      Osa 34      Osa 35      Osa 36      Osa 37      Osa 38      Osa 39      Osa 40	Osa 41      Osa 42      Osa 43      Osa 44      Osa 45      Osa 46      Osa 47      Osa 48      Osa 49      Osa 50	Osa 51      Osa 52      Osa 53      Osa 54      Osa 55      Osa 56      Osa 57      Osa 58      Osa 59      Osa 60	Osa 61      Osa 62      Osa 63      Osa 64      Osa 65      Osa 66      Osa 67      Osa 68      Osa 69      Osa 70
Osa 71      Osa 72      Osa 73      Osa 74      Osa 75      Osa 76      Osa 77      Osa 78      Osa 79      Osa 80	Osa 81      Osa 82      Osa 83      Osa 84      Osa 85      Osa 86      Osa 87      Osa 88      Osa 89      Osa 90	Osa 91      Osa 92      Osa 93      Osa 94      Osa 95      Osa 96      Osa 97      Osa 98      Osa 99      Osa 100	Osa 101      Osa 102      Osa 103      Osa 104      Osa 105      Osa 106      Osa 107      Osa 108      Osa 109      Osa 110	Osa 111      Osa 112      Osa 113      Osa 114      Osa 115      Osa 116      Osa 117      Osa 118      Osa 119      Osa 120	Osa 121      Osa 122      Osa 123      Osa 124

Miinan päiväkirjan osa 101   (10.2.08)

Hau taas pitkästä aikaa! Alkoikin uus sataluku mun päikkärissä.

Kirjottelempa vähän kuulumisia. Ollu täs kaikenmoisii kiireitä, kun on toi pikkusisko tos koulutettavana kunnon koirakansalaiseks. Oon mä sille jo jotain saanu opetettuu, mut paljon on viel opetettavaa. Se on semmonen touhutypy, ettei se aina mua kuuntele. Touhuu noit omii juttujaan. Syö kaikkee mitä vastaan tulee, kivet on sen suosikkinaposteltavii. Ja älä suotta sano, et niihän säkit teit, kyl mä hyvin muistan, et kaikkeehan sitä pienenä pitää maistaa, eihän sitä muuten tiijä, mitä kaikkii makui maailmast löytyy. Sikshän mun ei enää tarvii kaikkee maistellakka, kun pentuna kaikkeen tutustuin. Mutsin kaa yritetään sille opettaa miten eletään.

Mä oon kertonu sulle jo aikasemmin, et mul on semmonen närhiherra-lelu, mikä visertää. Se on ollu mun suosikkilelu ja nyt toi kakru on siihen ihastunu ja laulattaa sitä kaiken aikaa. Mä en oikein ois halunnu sitä sille luovuttaa, mut pitäköön nyt. Siit mä en vaan oikein tykkää, kun se on ruvennu sitä kynimään, sen vattapuoli on jo ihan kalju. Mä tiijän kyl et linnuilt lähtee sulkii, koska niit näkyy tuol puutarhas olevan. Ja onhan mullakin karvanlähtö ja sit mä kasvatan uuden karvan, joten mä toivon et närhiherrakin keväällä niin tekee. Tai sit pitää vaan katella kynittyy lintuu. Pääasia et se edelleenkin visertää, tulkkurouvahan on jo lopettanu laulamisen, on tainnu tulla vanhaks.

Yhtenä pyhän seutuna Vili ja Arttuki kävi meit kattomas pitkäst aikaa. Harmi et tuol pihalla oli niin märkää ainaisen vesisateen takii, ettei siel hirmusti viittiny riehuu, mut nähtiihän ees. Sit myöhemmin me käytiin koko joukkueen kans ulkona. Poikien lähettyy mentiin kaikki lepäilemään, kun jostain kumman syystä aina väsyttää, kun on käyny kavereit kyläs. Johtuskohan se siit et sillon tulee ain riehuttuu enemmän. Mami istu tos koneel ja yhtäkkii me kuultiin jotain äänii tuolt verannalt, luultiin et tulee vieraita viel rynättiin kaikki haukkuun ovelle. Mami kielsi ja sanoi, ettei siel ketään oo, kun ei pihavalokaan oo syttynyt. Ei se tajunnu, et me yritettiin sanoo sille ihan jotain muuta ja haukku jatkui. Sit se tuli ovelle ja sanoi näyttävänsä meille että tyhjää haukutaan.

. Mutta......... sit se onneks tajus et yks puuttuu meijän joukkueesta, ja oven takaa kuului pieni haukku. Aukas oven ja huomas et Keiju olikin jäänyt verannalle. Ja ääni mitä me haukuttiin olikin se, että verannalla on hyllyn alla verhon takana piilossa lauennut hiirenloukku ja siin on syöttinä juustoo.. Herkuille perso Keiju oli haistanut juuston hajun, ja mennyt tutkimaan mistä tuoksu tulee. Tulee se juuston haju meijänki nenuun, mut on annettu sen loukun olla rauhas. Sen verran mäkin oon kattonu, et loukku on pölkyn päällä narus. Keiju vaan oli menny tekeen tutkimusta ja seonnu naruun laukasten loukun. Onneks ei saanu loukkuu nenäänsä tai tassuunsa. Jos se nyt vaikka oppis, ettei joka paikkaan pidä nenääsä pistää. Se on muuten kyl uteliaisuuden huippu, jos se vaik pelästyy jotain, peruuttaa ekaks ja sit menee tutkiin, et mikä se oli mitä mä pelästyin.

Sit muuten lopultki alko sataa vähä lunta, lopultakin me Keijun kans päästään juokseen kilpaa puhtaas lumes. Mutsiki välillä innostuu juokseen meijän kaa. Kumpa toi lumi nyt ois säilyny, mä oon niin kyllästyny tohon ainaseen vesisateeseen. Sitä tuliki ihan isosti, meil oli vauhti päällä, kun nautittiin lumesta. Ja taas tost Keijust, kun se tota nenäänsä joka paikkaan tunkee, niin sai harjast päähänsä, kun mami lakas rappui lumest puhtaaks, sen piti mennä siihen harjan eteen ja kops, osuma tuli. Ei sitä kuiteska sattunu, ku ei ääntäkän päästäny, jatko vaan matkaa. Sängystki se hyppii alas semmost vauhtii, et välil tulee alas mukkelis makkelis, mut kun jaloilleen pääsee, vauhti jatkuu.

Eihän sitä iloo kauaa kestäny, nimittäin sitä lumileikki-iloo. Yön aikana se lumi oli ihmeellisellä tavalla kadonnu melkein kaikki, vähä vaan rippeitä muistona tuol puutarhas. Ja välillä oli pakkasukkoki jäädyttäny ton märän pihan, ja sit luisteltiin. Ja nyt seuraavaks tietty taas sit uitiin tuol pihalla, kun vaihteeks sato vettä. Kyl on outoo talvee, aamul mä ain jännään, et mikä keli ulkona on.

Ja vesikelithän ne tietty taas välillä tuli ja sit taas lunta, kunnolla lunta, ja kyl me siit nautittiinki, ku ei sitä iloo kauaa kestäny. Vanharouvakin innostuu juoksuttaan Keijuu, kovaa sekin viel pääsee. Ja sit se nauttii lumes piehtaroimalla siinä, tassut vaan heluu kohti taivasta, ja näkee et se nauttii siit. Pitäsköhän munkin ruveta kokeileen milt se tuntuu. Vois vaik olla kivaaki.



Ja taas alko vesi lotista, loskaa ja vettä joka paikas, kun lumi alko sulaa ja vesihanat yläkerras aukes. Että mua tympii tämmönen talvi. Vattakarvat vaan valuu vettä kun sisälle tulee. Onneks mami kyl aina kuivaa pyyhkeeseen isommat märkyydet. Ja sit pitää vaan keksii sisällä jotain kivaa tekemist. Keijun kaa pistetään kaikki matot mykkyrään kun on jouksukilpaikut. On kivaa, kun päästään juokseen ympyrälenkkiä ympäri huoneita. Mutsiki usein innostuu tuleen mukaan. Keiju on muuten kasvanu kovasti, koht on samankokonen kun mutsi. Laitanki kuvan, mis ne on rinnakkain, näät kuin samannäkösii ne on. Saat arvata, kumpi on kumpi.



Sit mä jatkanki taas myöhemmin. Hau vaan, Miina

Seuraava osa