|
|
Miinan päiväkirja
Miinan päiväkirjan osa 113 (1.9.08)
Wuff, jälleen kerran, Miinan kootut...koko elokuu.
Nyt mun täytyy kyl sanoo, et on noi jokkut ihmiset outoi, kirjotteleevat netin palstoillaki muunneltuu totuutta ja pistäävät toistenkin suuhun sanoja, joita ei ole lausuttu.
Yrittäävät kai antaa itestään parempaa kuvaa, kun mitä todellisuudessa ovat ja syyttäävät toisia paikkansa pitämättömist asioist.
Sillä ne vissiin yrittää kiillottaa omaa sädekehäänsä ja täydellisyyttään. Kertoisvat asiat niinkun ne todellisuudes on.
Ei sitä netissäkään voi kirjoitella mitä tahansa, totuudessa sielläkin on pysyttävä, vaikka kuinka haluais korostaa omaa erinomasuuttaan.
Ja sit, Vili ja Arttu kävi kera Katin ja Miran pitkäst aikaa kylässä. Oli kiva vähä leikkii niitten kans. Vaik Arttuu tais kiinnostaa enemmän puutarhan tuoksut.
Keiju sitä yritti houkutella juokseen, muttei se paljoo viittiny. Vili kyl juoks meijän kaa. Vissiin seuraavaks nähdään sit jossain näyttelys.
Elenakin tuli taas kerran meit ilahduttaan, viimekshän se kävi sillon kun oli se ukkonen ja satoi niit isoi rakeit. Se muisti sen viel, kun me verannan ovelt kateltiin raesadetta ja salamointii.
Sille selitettiin sillon et se ilmiö on ukkonen. Nyt se tullessaan jäi verannan ovelle kans katteleen ja näytti sormella et ukkonen, ukkonen. Kun selitettiin sille, ettei nyt oo ukkosta,
sillon viimeks vaan oli, niin sit se maltto tulla sisään. Mä vein sitä sit tonne ulos puutarhaan, ekaks mä näytin sille mustii viinimarjoi, et jos se haluis syödä niitä. Söi se niitä vähän,
mut musta kun karviaiset on parempii, vein sen sit karviaispuskalle ja niisthän se vast tykkäski. Syötiin molemmat suoraan pensaast hirmu paljon karviaisii.
Se tais sit luulla, et kaikist pensaist voi syödä, kun se olis halunnu maistaa pietaryrtin nappulakukkiiki, mut jätti sit väliin, kun selitettiin et se on kukka, eikä mikään syötävä kukka.
Tyty sitten täytti 13 vuotta, se on eläny melkein 10 vuotta kauemmin kun mä. Me ei mitään isoi kemui vietetty, omalla porukalla vaan vähä herkuteltiin. Toisaalt ois kyl ollu kiva juhliikki,
mut kun ne sattu keskelle viikkoo, niin ei tullu ketään vieraitakan. Keskelle viikkoo ne osuu mutsin ja Keijun ja Lyylinki synttärit. Tyty kun alottaa synttärit, niin sit niit onkin mun
maaliskuus oleviin synttäreihin asti melkein joka kuukaus.
Yks aamu mami joi kahvii ja lähti sit yläkertaan, se kutoo siel uutta mattoo.
Me oltiin tytyjen kesken alakerras ja lepäiltiin viel. Sit jonkun ajan kuluttuu kuulu joku paukauksen tapanen, ekaks aateltiin, et mikähän se oli, kunnes huomattiin et keittiön hellal
oli jotain kiehumas mist se ääni tuli. Alettiin haukkuun kuoros, et mami tajuis, et jotain on pieles. Ekaks se vaan huuteli, et olkaas nyt hiljaa, mutku me ei lopetettu, niin saatiin se
tuleen alas. Se kysy, et mikä teil nyt taas on ja samantien taas yhen munan kuori paukahti rikki. Sit sillä välähti: voi ei ne munat. Se sammutti äkkii levyn, laski kattilaan vettä ja sano,
et eihän ne kiehunukkan kun tunnin, eiköhän ne mahda olla kypsii. Sit se kehu meit ja anto palkkaa ja totes et ei varmaan olis muuten vielä alas tullukkaan, joten onneks te ootte olemas ja
huolehditte meijän turvallisuudest.
Salakavalii ne on noi ampparitki, toi ykski oli varmaan etukäteen suunnitellu koko homman. Oltiin tuol ulkona ja mami toi sisälle tulles kukkii. Se vippas kukat tiskipöydälle ja meni
hakeen maljakkoo. Niin eiks kukist ollu tippunu amppari siihen tiskipöydälle ja näytti ihan kuolleelt. Kun se otti sen hyppysiinsä, heittääkseen sen roskiin niin eiks se ilkimys pistänykki
sitä peukkuun. Se amppari oli varmaan suunnitellu homman valmiiks, et se menee kukkaseen ja näyttelee kuollutta, niin pääsee pistämään mamii. Ja onnistuhan sen suunnitelma. Mami otti Zyrtekkii
ja kyytabun, niin aamulla sen peukku oli jo ihan terve.
Mä olin jo ikuisuus sitte ilmonnu itteni Hämeenlinnan näyttelyyn. Elena ja Johannakin oli tulos ja Tapsa kyytiin meit. Eiks sitte pitänykki flunssan iskee niihin kaikkiin, just sillon ku oli
näyttelyaika. Eihän ne kipeinä voinu lähtee. Kyytii kyseltiin, eikä millään menannu onnata, kunnes Eeva lupas tulla mukaan. Jännitti vähä, miten siel käy, kun oli niin hankalaa toi sinne pääsy.
Olin kehäs Senjan kans, ja hyvinhän meil meniki, oltiin luokkavoittajii ja päästiin jatkoon. Senja ei enää voinukka lähtee mun kans paras narttu-kehään, kun niitten vetskumummukka voitti kans
luokkansa ja Senjan piti mennä sen kans. Mut sit Mira lupaski lähtee mun kaveriks. Ja sehän meniki paremmin ku hyvin. Mä olin kolmanneks paras narttu ja sain sertin. Oltiin me ilosii kaikki.
Kotimatkan mä sit nukuin ja elin uusiks mun hienoo päivää.
Nyt käytiin sit Porvoos näyttelys. Kati ja Mira tuli Vilin kans meijät aamulla hakeen. Yks ja toinen siel paleli, oli niin kova ja raaka tuuli. Taitaa olla kesä mennyttä ja syksyä vaan.
Senjan kans käytiin esiintymäs ja voitettiin oma luokka. Miran kans menin parasnarttu-kehään, mut siin en enää pärjänny. Lähettiinki sit kehän loputtuu kotiin. Viikon pääst otetaan uusiks,
saas nähä miten sillon käy.
No niin, nyt se syykuu sit alko pakkasaamulla. Maassa valkosta kuuraa ja mittari nollan alapuolella. Ei kuiteska sada mitään, aurinko tuolla kurkistelee mettän takaa.
Joten siis hyvää syksyy vaan, Miinuska.
Seuraava osa
|
|